Ahmad Naji: Excerpt from ‘Istikhdam al-Hayah’ Translated into Finnish

Translation by Sampsa Peltonen:

Ei sillä, ettei Kairossa olisi hienojakin päiviä ollut. Vuoden varrelle riitti sinne tänne suorastaan lumoavia päiviä, pitkän kesän aikana muutamia, lyhyen talven aikana useita, ja ne olivat järjestään viikonloppuja tai vapaapäiviä. Kairosta sanotaan, että se ei koskaan nuku, että sen saumat ratkeilevat. Se pyörii oman akselinsa ympäri. Haaroittuu. Valuu ja vyöryy. Muurahaisia kuhisemalla: tehtaita, firmoja, syöttölöitä, juottoloita, moskeijoita, kirkkoja. Ihmisiä myymässä, ostamassa, kusella. Talouden pyörä pyörii vinhasti tungoksessa pujotellen. Tai siltä se näyttäisi, jos katsoisi lintuperspektiivistä kuin haukka. Vaan kun onkin nuorisoa, sitä huomaa vain polkevansa paikoillaan sen pyörän oravana. Menee töihin, tekee työt, saa vaikka säällistä palkkaakin. Mutta tulosta ei tunne tehneensä, tai jos tunteekin, niin se ei liikuta. Teki työnsä tai ei, pyörä jatkaa pyörimistään, virta vie mukanaan.
Muistan esimerkiksi, että Yusuf Bazzin bileitten jälkeen mentiin minä ja Muud ja Mona ja pari kaveria Muudin kämpille Garden Cityyn. Kukuttiin aamuun asti, pössyteltiin hasista vähän joka tekniikalla bongeista jointteihin ja juotiin kilpaa votkaa. Musiikki muuttui silmissäni kattoon takertuneiksi apinoiksi. Joku vaalea saksalaistyttö heilutti vasenta säärtänsä tahtiin. Pikkuveli nosteli välillä kalsareissa innostuneena päätään. Joku amerikkalais-palestiinalainen kundi joka ei osaa kunnolla arabiaa piti palopuhetta rasismista. Savua, tupakkaa, hasista, ja lisää savua.
Kiko loi minuun utuisen katseen verestävillä silmillään:
”Bassam, mulla menee savu silmiin.”
”Eiköhän se siitä, beibi.”
Otin nenäliinan, panin sen Kikon silmille ja puhalsin hitaasti. Saksalainen katsoi ihmeissään. Kun otin nenäliinan pois, kämmeneni huokoset joivat itsensä täyteen Kikon tumman ihon pehmeyttä. Suutelin sitä suulle. Saksalainen alkoi puhua englanniksi:
”Tiesitkö että on sellainenkin kuin silmämunannuolemisfetissi?”
”Siis mitä siinä tehdään?”
Muud keskeytti:
”Ai niin, mä olen lukenut tuosta.”
Kiko kietoi kätensä ympärilleni ja mutristi suutaan:
”Hyi mikä juttu, Biso.”
Mitä tekee parikymppinen Kairossa? Lipoo silmämunia? Tai pillua? Ottaa suihin? Nuolee multaa? Tai vetää viivoina hasista ja unilääkkeitä? Kuinka kauan mikään näistä fetisseistä jaksaa kiihottaa ja elähdyttää? Kauanko uutuudenviehätys kestää? Jokainen tässä huoneessa on kokeillut vaikka mitä huumeita opiskeluaikoina ja sen jälkeen, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan, kukin oma luotonsa, joka ei löydä päivilleen muuta tarkoitusta kuin hengata toisten kanssa. Pysymme hengissä imemällä toisistamme elämäniloa.
Mona May seisoi kovaäänisten vieressä silmät apposen ummessa sielu katon musiikkiapinalauman joukossa ja ruumis kovaäänisten sylkemien ääniaaltojen riepoteltavana.
Ajan myötä huumeetkin kävivät tylsiksi. Tai paremminkin riittämättömiksi. Jos joku meistä antaa itsensä jäädä oikein kunnon huumekoukkuun, tilastot tietävät ja kokemus on osoittanut, että se ei pysy hengissä kuin muutaman hassun kuukauden. Me muut ollaan liian pelkureita tappamaan itseämme sillä tai millään muullakaan tavalla. Takerrutaan kai johonkin oljenkorteen, rakkauteen ja läheisiin.
Kairo kohtelee asukkaitaan kaltoin, ja korvaukseksi ei tipu muuta kuin muutama horjumaton, ei vapaan tahdon valitsema vaan pakon sanelemana ystävyyssuhde. Sanotaan, että Kairosta löytää jokainen kaltaisensa. Yksin on tylsä pössytellä, eikä ruoka maistu millekään, ellei saa katsella toista pureksimassa samoja karsinogeenejä suu autuaassa hymyssä.
Onnekkaita tässä kaupungissa ovat ne, jotka selviävät seksuaalisesta turhautumisesta ja onnistuvat luomaan asiaan etäisyyttä niin että seksi on vain yksi ystävyyden osa-alueista. Seksuaalisuus muuttuu eräänlaiseksi jatkuvasyöttöiseksi kiimailuksi. Kiko silittelee selkääni, jalkovälini herää eloon.
Aamunkoiton lähestyessä Muud tuli huoneeseensa ja muut lähtivät kotimatkalle. Minä en viitsinyt lähteä kotiin vaan jäin Muudin sohvalle. Heräsin aikaisin, päätä särki vähän, kallon ja aivojen välissä vilistävät muurahaiset kutittivat hermosoluja. Kävin kylppärissä ottamassa sellaisen krapulapillerin, joita Muud tuo ulkomailta. Pitkän lämpimän suihkun jälkeen soitin vaatteita pukiessani Leidi Lusikalle, sovittiin että nähdään aamiaisella Maison Thomasissa Zamalekissä.
Matkalla huomasin, että kadut oli pesty eikä missään näkynyt autoja eikä jalankulkijoita. Mikä lie juhlapäivä, islamilainen uusivuosi tai voitonpäivä tai vallankumousjuhla tai merimonnifestivaali… Oli mikä oli, kaupunki vain olla möllötti ja asukkaat huilasivat. Kairoa ei ole tunnistaa tuollaisina hetkinä, ja kun Qasr al-Ain -kadulta pääsi Zamalekiin 20 minuutissa, tuntui kuin kaupunki alkaisi yhtäkkiä lämmetä minulle, hymyillä ilkikurisesti. Rivien välistä kuultaa kuitenkin: ”Saatan hetkenä minä hyvänsä jättää sinut jumiin liikennevaloihin niin ettei sinulla ole muuta tekemistä kuin märehtiä huoliasi samalla kun liikenteen meteli imee energiasi tyhjiin ja elämäsi valuu hitaasti hukkaan.” Kuin veri pulppuaisi ratkotuista suonista kylpyammeeseen.
Tapasin Leidi Lusikan sisäänkäynnin edustalla. Hänellä oli valkoinen pitkä mekko, joka jätti näkyviin käsivarsia ja rintavakoa. Poskisuudelmien aikana hän sanoi:
”Tuoksutpa ihanalta.”
”Laitoin Muudin partavettä.”
Ihastuin Leidi Lusikassa kaulaan. Hän on minua yhdeksän vuotta vanhempi mutta varsin nuorekas: liikunnallinen, syö terveellisesti, kaunis, iloinen, menestyy työssään mainostoimistossa. Valitettavasti hän on kuitenkin Egyptiä rakastava protestanttinen kristitty; siitä viiteryhmästä on aika turha toivo löytää ihmistä, joka haluaisi asua Kairossa. Hän opiskeli ulkomailla ja oli pitkään haluton menemään naimisiin ja sitoutumaan ikuisesti, vaikka biologinen kello joskus tikittelikin. Seurustelukumppanit löytyivät usein häntä vanhemmista miehistä, mutta aina jossain vaiheessa miehen kiinnostus lopahti; jos taas miehellä piisasi intoa, Leidi Lusikka ei lämmennyt. Tämä oli hänelle ensimmäinen suhde nuorempaan mieheen, ja häntä vähän hävetti kertoa asiasta ystävilleen.
Lempinimen Leidi Lusikka keksi Mona May siitä, kun hänellä oli kerran yhdessä konsertissa lusikkakorvikset.
Samat korvikset hänellä oli nytkin, ja ne heiluivat, kun hän siivutti leipää veitsellä. Kurkkuani kuivasi, mutta olin silti polttanut ketjussa aamusta asti. Tupakka maistuu ihan omanlaiseltaan Zamalekin tuoksuvassa aamuilmassa: nautinnolta, kaipaukselta, pehmeydeltä, violetilta ja oranssilta.
Söimme aamiaiseksi paistettua munaa ja parasta tuontipekonia, hunajaa ja hilloa ja appelsiinimehua. Olin kuin uusi ihminen. Nälkäisenä ei olekaan oma itsensä. Minä ikään kuin havahduin Leidi Lusikan hymyyn, heräsin valkoisen peiton alla Maison Thomasissa.
Kävelimme Leidi Lusikan luokse pitkin Zamalekin katuja. Hänellä oli ohut hopeinen nilkkaketju. Varpaankynnet oli lakattu punaiseksi. Joskus kävelimme käsi kädessä, joskus tartuin häntä lanteilta. Tirskuimme puiden siimeksessä. Hymyilimme eri maiden suurlähetystöjä vartioiville sotilaille, mutta heillä ei ilmekään värähtänyt.
Minä mietin rakastanko häntä.
Totta kai rakastan. En minä pysty koskemaan naiseen, jota en rakasta. Ja mitä rakkaus lopulta on? Huojennuksen tunne sydämessä, rauha sielussa, lämpö vatsassa. Kairossa rakkaus on aina potentiaalisesti katoavaista. Toverillisuuteen taipuvaista.
Poltettiin Leidi Lusikan luona jointti. Silitin hänen polveaan kun hän haki koneelta jotain Madonnan vanhaa biisiä, nostin helmaa polven yläpuolelle ja menin lattialle istumaan hänen jalkojensa väliin. Nostin hänen jalkaansa ja kosketin isovarvasta kielenkärjellä. Sitten etenin pienin lipaisuin säärtä ylös, ja polven kohdalla aloin suudella lumpion pieniä muhkuroita. Hän kikatti englanniksi ”se kutittaa”. Sitten moiskautin vielä pusun polvelle ja jatkoin kielenkärjellä matkaa kohti reisiä. Painoin perhosenkeveän suudelman stringien kankaalle ja riisuin ne. Annoin kielen sukeltaa pilluun. Olin ryypännyt yöllä niin ahnaasti, että oli jano kaikesta siitä juomisesta. Ensiksi annoin Leidi Lusikalle kunnon suuhoidon, ja sen jälkeen menimme makkariin harrastamaan seksiä oikein ajan kanssa. Kun hän käänsi minulle selkänsä, minä kostutin sormeni hänen suussaan ja työnsin sen pilluun. Liukuilin, luiskauttelin. Sitten työnsin sormen sisään takaapäin. Tartuin lyhyeen tukkaan ja vedin päätä minuun päin. Rytyytin ja nylkytin aikani, kunnes lysähdin hänen päälleen hetkeksi pariksi. Nousin sängystä, nykäisin likaisen kortsun pois ja heitin sen roskiin. Samalla kun väläytin hänelle hymyn, puhelin soi.
”Hey man, missä oot?”
”Mona… Mitäs sinä? Olen Zamalekissa.”
”Et iltaoluelle lähtisi?”
”Ehkä…”
”Olen Samiran kanssa, ajateltiin mennä Muqattamiin.”
”Oletteko siis autolla liikkeellä?”
”Joo, ollaan.”
”Koukkaisitteko Zamalekin kautta niin pääsisin kyydillä?”
”Koska?”
Leidi Lusikka nousi sängystä ja hymyili vienosti. Seksi oli ohi, ja kasvoillamme häilyi lemmenlempeä suopeuden kuva. Ulkomaailmassa ihmiset syövät toisiaan elävältä – miksi olla vaalimatta hetken verran yhteistä hellyyttä?
”Sanotaan vaikka tunnin päästä.”
”No olisiko puolentoista tunnin päästä kirjakauppa Diwanin edessä?”
”Okei.”
”Heihei.”
”Nähdään.”
Pikaisen suihkun jälkeen pussasin Leidi Lusikkaa ja taputin pepulle, kai jonkinlaisena kiitollisuudeneleenä. Lähdin ulos tukka märkänä. Kirjakaupalle kävellessäni hyräilin kolmen sanan rytmiä: ”Okei… Heihei… Nähdään.” Kuljeksin tupakkaa poltellen Diwanin edessä. Näyteikkunalla oli kasa englanninkielistä roskakirjallisuutta, lentokenttien ja markettien bestsellereitä, joista jää lukijan älyyn ja sydämeen vain rasvatahroja. Pian niiden kylkiäisinä myydään varmaan kentucky fried chicken -annoksia. Yritin soittaa Monalle, ei vastausta, mutta yhtäkkiä hän kurkottautuikin esiin Samiran auton ikkunasta hiukset pöllyten – tiedä sitten, lennättikö niitä ilmavirta vai autosta raikuva musiikki. Liput jäivät ulos liehumaan, kun auto jarrutti sen verran, että hyppäsin kyytiin. Tervehdin Samiraa ja Monaa kädenheilautuksella.
Muqattamiin piti ajaa vanhankaupungin jäännösten halki. Zamalekista matka Abdalkhaliq Tharwat -kadulle vei vain seitsemän minuuttia, siinä missä tavallisena päivänä al-Azharin siltarampille kestää ajaa puolitoista tuntia. Tällaisena erityisenä päivänä tuntuu kuin Kairo jakaisi kaduillaan kulkeville lahjoja. Katujen tyhjyys johtui siitä, että loma-aikaan ei raha liiku. Se antaa etenkin vanhalle keskustalle uudet kasvot ja uuden muodon.
Monalla oli pitkä harsohame. Kun kurkistin etuistuinten välistä, huomasin että hän oli nostanut helman polviensa yläpuolelle ja rullaili hasissätkää sylissään aikakauslehden sivun päällä. Paljaana paistava polvi sai ajatukseni harhailemaan, ja Samira väänsi stereoita lujemmalle, kun Jimmy Hendrixin kitara ulvoi tuskasta kuin ensimmäistä munaansa pusertava kana. Al-Azharin sillalla avasin ikkunan ja olin heti haistavinani kuminan, pippurin ja yrttien tuoksun. Sillalta kohti al-Husainia ajaessamme sieraimeni täytti paahdetun kahvin aromi, eikä tarvitse olla asiantuntija huomaamaan, että pavut ovat kehnoa laatua. Hautausmaan kohdalla taas autoöljypolttimilla käristetyn maksan katku sähköisti ilman kuin myrskypilvi. Sitten aloimme nousta Kairossa vellovien hajujen seasta kohti Muqattamin kukkulaa. Heti Bar Virginiaan päästyämme tilasimme oluet.
Juttelimme pelkästään kivoista asioista: viimeisimmistä hyvistä leffoista ja biiseistä ja kaikista kummallisista sattumuksista, joista taksikuskit, nuo Kairon narrit, olivat juorunneet.
Aurinko oli laskemassa, ja Kairo levittäytyi eteemme kuin pohjapiirros, Google Earthin kaksiulotteinen kuva. Satelliittilautasrykelmien, talonrumilusten ja tornitalojen välistä erottui lätäkkönä yksi Kairon viimeisistä vanhoista lammista, joita Niili oli jättänyt jälkeensä sen jälkeen kun se oli ympärileikattu Assuanin padolla 60-luvulla. Taustamusiikkina korviimme soljui joku Hafni Ahmad Hasanin vanha laulu Muhammad Muhyin tulkitsemana.
Tuuli puhalteli leppeästi. Vihreän pullon pinnalle tiivistyi pisaroita, jotka kastelevat sormet kun pulloon tarttuu: olut ja juomari lyövät hyvässä hengessä märkää kättä päälle.
Samira näpräsi kännykkää. Me Monan kanssa skoolasimme olutpulloilla. Monan hymy. Tuulenvireessä keinuva hiussuortuva. Taustalla Kairo iltaruskon hetkellä. Hetken aikaa tunnen jotain onnentapaista.

suomennos: Sampsa Peltonen

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s